Taupo

Viihtyisä kaupunki Uuden-Seelannin suurimman järven Lake Taupon kupeessa. Ajatuksissamme oli viihtyä siellä usempi päivä, mutta perillepäästyämme saimme ikäväksemme kuulla, sään olevan huono ja Mt Ruepahulle, tulivuorelle, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä ei olisi asiaa. Niinpä täytimme päivämme lähiseudun muista nähtävyyksistä.  Kuukraaterit  herättelivät insinöörin ja opettajan tutkijasieluja tarjoten ensimakua tuliperäisen saaren tarjonnasta. Kävimme saaren suurimmalla tuliperäisellä alueella, jota ihminen on kuitenkin muokannut ja laajennustyöt olivat parasta aikaan meneillään, sieltä löytyi kuitenkin pieni lämmin allas jossa virkistimme väsyneitä jalkojamme, pii pitoinen vesi teki ihosta pehmeän, jonka vaikutuksen tunsi vielä tuntienkin jälkeen. Paikallinen shutle sai meidät ylipuhuttua vielä Honey Hiveen, missä oli hunajaa joka lähtöön. Niin maistuvaa ja niin hyvältä tuoksuvaa. Useiden rasvakokeilujen jälkeen myös kätemme olivat kuin uudesti syntyneet. Lämpimän sitruuna, hunaja-inkivääri juoman jälkeen olimme valmiit Huka Fallseille. Vesi virtasi, oli vihertävän turkoosia ja kiva päätös pitkälle päivälle.

Abel Tasman

Tasmanian tiikereitä ei ole täällä, mutta hienoja kultaisia hiekkarantoja ja vaellusreittejä. Matti luurasi kukkarossa edelleen, mutta ajateltiin Tasmanin kultakimpaleita ja suunnattiin köhivinä luonnonpuiston porteille ja ostettiin viimeisillä dollareilla vesitaksi tuomaan meidät takaisin vaelluksen päätteeksi. Puisto on melojan silmin upea, kultaista hiekkarantaa ja salaisia poukamia toisensa perään. Rannat täyttyvät paikallisista ja turisteista kesäisin. Nyt saatiin nauttia lintujen laulusta hiljaisessa metsässä. Pikkupetojen loukkuja oli vähintään sadanmetrin välein ja syöttinä oli muna. Kananmuna tai linnunmuna, eipä ainakaan haissut. Uudessa-Seelannissa ei alunperin ole ollut pikkupetoja lainkaan ja sen vuoksi myös maan lintulajisto on poikkeuksellinen ja myös siivettömät linnut ovat säilyneet näihin päiviin asti. Nyt pikkupetoja pyydetään ahkerasti ja joitakin etelän vuonojen saarista oltiin jo saatu petovapaiksi.

Abel Tasmanista tarvittiin kyyti Nelsoniin. Kultakimpaleita ei löytynyt ja käteisongelma muistutti olemassa olostaan, kun vatsa kurnahti. Kerrottiin bussikuskille ettei käteistä ole ja haluttaisiin maksaa Nelsonissa, jossa sirukortin uskottiin toimivan ainakin turisti-infossa. Nelsoniin päästiin ja ystävällinen bussikuski kysyi hostellin pihalla, että kuinka ajattelimme maksun hoitaa. Ei oikein auttanut kuin kysyä onnistuuko seuraavana päivänä, kun infokin oli jo kiinni ja hostelli mielummin ottaa kuin antaa pelimerkkejä reppureissaajille. Sehän kävi ja bussikuski sai pojoja että pätkähti, kiitos.

HokiHokiTikaTika

Hokitika - vihreän kiven ja mustan hiekan kylä. Tarkoituksena meillä oli kaivertaa jadea. Ensin tutustuttiin jade tarjontaan kulttuurimielessa ja seuraavana päivänä oltiin melkein kun vanhoja tekijöitä studiolla. Kaikki lähti mallin suunnittelusta ja kiven valinnasta. Sitten vain sorvin ääreen, tulosta syntyi ja molemmat taiteilijoista oli tyytyväisiä tuotokseensa. Yövyttiin Drifting Sands hostellissa ja se tuntui kun kodilta, siellä oli rauhallista ja veikeä Henry, borderterrieri sekoitus.

Jaden lisäksi Hokitikalla oli meille tarjottavana Hokitika Gorge, turkoosina virtaava joki. Mieletön vesi hurmasi vaikka ilta olikin sateinen. Treble Conen ski patrolli vinkkasi myös pannukakkukivistä, joita kannattaisi käydä katsomassa. Ne sijaitsivat noin tunnin matkan päässä Hokitikasta pohjoiseen. Kivet ovat muodostuneet kalkkikiven ja mmudan kerrostumista. Meri nuolee kiviä pitkin päivää ja kerran päivässä on mahdollisuus nähdä kuinka vesi syöksyy kallion välistä taivaisiin (blow whole). Olimme onnekkaita kun näimme tämän kahdesti, ensimmäisellä kerralla omalla reissullamme sateen pieksemänä päivänä ja uudestaan kun paikallinen bussiyhtiö reittiliikenteen varrella piti puolen tunnin pysäyksen Punakaikin kohdalla jossa Pancakerocksit sijaitsevat. Silloin saimme nauttia pitkästä aikaa auringosta ja lintuhavainnosta: weka.

Pientä askarrusta meille koitui kun matkaa piti jatkaa, mutta matti tuli kyläilemään kukkaroon ja automaatista eikä pankista tai mistään muualtakaan saatu käteistä bussia varten. Hosti oli kuitenkin niin mahtava, että luotti suomalaistyttöihin ja antoi meille pussin käteistä varten, jonka voisimme toimittaa pankkiin, sitten kun kahisevaa saisimme. Päästyämme Nelsoniin, olimme edelleen automaattien epäsuosiossa.

On the Road

Joko kohta nähdään miekkavalas?! Ollaan päästy jo pohjoisrannikolle asti. Äskettäin oltiin Rotoruassa ja sitä ennen Lake Taupolla. Tulisia kaupunkeja ovat molemmat. Ennen kuin kerrotaan mitä mutakuopista löytyi, tässä pari tarinaa keskimaan halki. Kuvia tulee jos tulee, ollaan huonon netin päässä niin vähä hiljakseen.

Aloitettiin matka Franz Josefista ja tarkoitus oli käydä ihailemassa jäätikköä joka valuu alas vuorilta. Se jäi sitten näkemättä, kun sadevesi valui katuja pitkin ja takin helmaa farmarihousuille. Käytettiin päivä lepäilyyn ja ilta lilluttiin kylpylässä sademetsän keskellä. Kylpylän altaat olivat eri lämpöisiä 36, 38 ja 40 astetta. Hengenpelastaja/ vartija oli pelottavan näköinen, ei liikuttanut kuin silmiään, seisoi kuin patsas ja vahti ettei kukaan lilluttele yliaikaa. Tui lauloi tuitui ja rygby-cupissa All Blacks voitti viimeisillä minuuteilla Wallabit yhdellä pisteellä.

Bye Bye Wanaka

Etelän roadtripin jälkeen vietimme vielä muutaman leppoisen päivän Wanakassa. Kuinka ollakkaan keskiviikkona oli toisen reissaajan merkkipäivä ja keli oli aurinkoinen ja tytöt lähti kevätsohjoille. Päivä oli muutenkin oikein mukava, piristävä ja muistorikas! Nyt on meillä hiihtokamat pakattu ja ne on toivottavasti jo Christchurchissä. Voi jessus, se ei ollutkaan helppo päättää mihin sukset ja lauta laitetaan. Ensin ajateltiin lähettää ne jo "kotiin", mutta lähettävää tahoa oli melkein mahdoton löytää ja se mikä löytyi oli yli 400 paikallista rahaa per bägi! Niinpä otimme suunnitelma B:n käyttöön, kamat Christchurchiin. Onneksi tässä maassa on paljon ihania ja avuliaita ihmisiä, kiitos Ianille ja Lizille, meidän Wanakan hosteille ja Old Country Houselle, että saamme seuraavaksi kolmeksi viikoksi ne sinne.

Nyt ollaan jo Hokitikassa veistelemässä Jade-koruja. Täältä jatketaan Abel Tasmanian kansallispuistoon.

Etelänmatka

Viikko sitten Tikat nappas kyydin suoraan hostellilta Queenstownin lentokentälle, missä hopeanhohtoinen menopeli odotti kuljettajaa. Queenstownin lentokenttä on oikein viihtyisä ja siellä on erityisen kuumaa kahvia. Suuntana oli Te Anau, joka sijaitsee vuonojen kupeessa, eteläsaaren lounaisosassa. Matka taittui mukavasti, emmekä onneksemme nähneet ainuttakaan elävää opossumia. Perille päästyämme tankkasimme hieman ja menimme ajoissa nukkumaan. Perjantai aamu oli jännittävä, näemmekö vuonoilla delfiinejä vai emme. Odotukset olivat suuret.

Te Anau

Doubtful Sounds

Lähdimme matkaan Manapourista, joka on noin 20 km Te Anausta etelään. Ensin ylitimme Manapourijärven veneellä, ilma oli tuulinen ja tuntui kylmältä. Järven jälkeen siirryimme bussiin, jolla siirryimme vuorten toiselle puolelle. Ylhäällä satoi lunta ja olimme kuin satumetsässä. Doubtful Soundissa siirryimme jälleen veneeseen josta ihailimme dramaattisia maisemia. Mikä parasta veneessä oli ilmainen teetarjoilu ja kuuma juoma oli poikaa kannella hytistelyn jälkeen. Harmiksemme taivas ei kunnolla auennut ja osa vuonojen ja vuortenhuippujen kauneudesta jäi näkemättä. Näimme kuitenkin hylkeen puussa ja sinisiä pingviinejä uimassa.

Tuulee niin että pipo meinaa lentää päästä

Manapourijärvi on syvimmillään yli 400m syvä. Järvestä on kaivettu tunneli Doubtful Soundiin ja insinööri pääsi ihastelemaan tekniikan ihmeitä vesivoimalaitoksen ytimeen. Syvällä maan alla generaattorit tuottavat sähköä järven ja vuonon 178m korkeuseron avulla.  Muutoin vuonojen maisemaa ovat muokanneet vain luonnon omat voimat. Vuonot ovat pysyneet koskemattomina niiden vaikean tavoitettavuuden vuoksi ja tulevat varmasti säilymään suojeltuina erityisen luonteensa takia. Missään muualla vuonomaisemaa ei ympäröi sademetsä.

Manapourijärvi

Doubtful Sound

Satumetsä

Matkamaskotti

Te Anausta kartturi ajatti hopeasiiven Curio Bayhin, rannalle missä delfiinit ja merileijonat peuhaavat uimareiden kanssa ja pingviinit rantautuvat yöpuulle. Tuuli ujelsi rantamökin nurkissa ja delfiinit olivat talvilomalla tyynemmissä vesissä. Flunssainen merileijona, pärskähti melkein yhtä kovaa kuin aallot iskivät rantakallioihin. Otus kuitenkin  tervehti meitä leirintäalueen tiellä ja meitä mietitytty millaisia reaktioita aiheuttaisi yöllä herätä teltasta ja kompastua merileijonaan. Sammakkoon kompastumien jo tuntuu sykähdyttävältä.

Tyrsky

Curio Bay

Pärskähtelevä hylje

Keltasilmäpingviinit nähtiin iltatoimissaan seuraavana iltana Nugget Pointin bongauspaikalla. Mikä ihanin tepsutus, siipien heilutus ja hihkunta sekä meillä että pingviineillä, kun kohdattiin. Aivan valloittavia otuksia. Yksi hyppää merestä rannalle ja vaappuu vakaasti tähystyspaikalle odottamaan seuraavaa. Niin huippua! Tästä innostuneena lähdettiin seuraavana päivänä bongaamaan trooppisten perhosten sijaan sinipingviinejä idempää Otago Peninsulaan, Dunedinin viereiselle niemimaalle. Reissu oli tuottoisa filmiryhmälle vaikka pingviinit jäivät näkemättä. Ehkä siksi, että äänekäs jenkkiryhmä saapui rantaan meidän jälkeen ja hätisteli iltauinnillaan pingviinit pois. Eka suuri albatrossi oli saapunut pesänrakennuspuuhiin (ei havaittu) ja kymmeniä jos ei jopa satoja hautovia pareja muita isoja lintuja. Pitäisi hankkia lintujentunnistusopas niin saataisiin linnuille oikeat nimet. Myös isompi kamera ois kiva.

Pikkutepsuttelija

Onnellinen pingviinibongaaja

Tunnistamattomia lintuja pesimäpuuhissa

Taiaroa Head

Kun pingviinejä ei nähty niin ajateltiin mennä katsomaan linnaa, mutta Uuden-Seelannin ainoa linna olikin sulkenut jo porttinsa. Se olikin jo kolmas kömmähdys sinä päivänä. Ensimmäinen taas oli kun metsästimme eräitä kivimuodostelmia rannalta jossa niitä ei ole, löysimme kuitenkin toiset kivet jotka oli aidattu ja kyltitetty tekstillä "danger".

Päätimme, että jotakin pitää vielä nähdä ja lähdimme maailman jyrkimmälle kadulle, onneks ei oltu fillareilla liikenteessä. Oltsalle hyvä reenimäki. :) Dunedinin hostellissa oli sauna ja sitähän myö etittiin kuin heinää neulasuovasta. Etsittiin saunaa joka oven takaa ja aina meille sanottiin, että sauna on nurkan takana. Kukaan ei kertonut, että se on infrapunasauna ja lopulta löydettiin komeronkokoinen sauna naapureiden kuistilta. Saunahetki oli oikein mukava ja yötä lämmitti kuumavesipullo.

Löylyn lämmittämät

Santulle (Meidän kyyti kotiin hyvin päättyneen roadtripin jälkeen Queenstownista)

Maa järisee

Koettiin maanjäristys viikko sitten, kun reissuttiin etelässä. Oltiin järistyksen aikana Te Anaussa, eikä huomattu mitään. Wanakassa tärinät olivat olleet suurempia ja herättäneet hostellin asukkaita. Tine on tosin kokenut maanjäristyksen joka yö nukkuessaan metallisessa kerrossängyssä yläpunkan asukin kääntäessä kulkeä. Maanjäristyksen keskus oli 30km Christchurchistä etelään eli kaupungista jossa vietimme ensimmäisen viikon. Jälkijäristyksiä on ollut monia ja vaurioiden korjaus Christchurchissä kestää pitkään. Tiedoksi kaikille, jotka kyselivät vointiamme, että hyvin voidaan!