Abel Tasman

Tasmanian tiikereitä ei ole täällä, mutta hienoja kultaisia hiekkarantoja ja vaellusreittejä. Matti luurasi kukkarossa edelleen, mutta ajateltiin Tasmanin kultakimpaleita ja suunnattiin köhivinä luonnonpuiston porteille ja ostettiin viimeisillä dollareilla vesitaksi tuomaan meidät takaisin vaelluksen päätteeksi. Puisto on melojan silmin upea, kultaista hiekkarantaa ja salaisia poukamia toisensa perään. Rannat täyttyvät paikallisista ja turisteista kesäisin. Nyt saatiin nauttia lintujen laulusta hiljaisessa metsässä. Pikkupetojen loukkuja oli vähintään sadanmetrin välein ja syöttinä oli muna. Kananmuna tai linnunmuna, eipä ainakaan haissut. Uudessa-Seelannissa ei alunperin ole ollut pikkupetoja lainkaan ja sen vuoksi myös maan lintulajisto on poikkeuksellinen ja myös siivettömät linnut ovat säilyneet näihin päiviin asti. Nyt pikkupetoja pyydetään ahkerasti ja joitakin etelän vuonojen saarista oltiin jo saatu petovapaiksi.

Abel Tasmanista tarvittiin kyyti Nelsoniin. Kultakimpaleita ei löytynyt ja käteisongelma muistutti olemassa olostaan, kun vatsa kurnahti. Kerrottiin bussikuskille ettei käteistä ole ja haluttaisiin maksaa Nelsonissa, jossa sirukortin uskottiin toimivan ainakin turisti-infossa. Nelsoniin päästiin ja ystävällinen bussikuski kysyi hostellin pihalla, että kuinka ajattelimme maksun hoitaa. Ei oikein auttanut kuin kysyä onnistuuko seuraavana päivänä, kun infokin oli jo kiinni ja hostelli mielummin ottaa kuin antaa pelimerkkejä reppureissaajille. Sehän kävi ja bussikuski sai pojoja että pätkähti, kiitos.